Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Juttuja syömisestä
12.06.2018 19:43

 Tekee taas mieli valittaa, joten täällä ollaan. En haluaisi olla ihminen, joka valittaa kokoajan, mutta minkäs teet kun valituksen aihetta löytyy ja hiljaahan ei voi olla. :D 

Kesä on ihanaa ja aurinko paistaa, mutta en tiedä onko siitäkään mitään hyötyä, kun kökötän vapaa-ajallani neljän seinän sisällä sälekaihtimet suljettuina. Viikonloppuisin yritän olla sosiaalinen ja tehdä jotain kivaa, mutta aina en jaksa edes sitä. Syy on omani kun en nuku enkä syö mutta saan silti valittaa.

Olen siis kesän töissä, ihan niin kuin aika hirveän moni muukin, mutta en omista kunnollisia elämänhallintataitoja, joten olen ihmisraunio. :DD Joudun heräämään ihan liian aikaisin, ja koska olen univammainen, en nukahda illalla lähimainkaan tarpeeksi ajoissa, jotta saisin kohtuullisen määrän unta. Ja koska olen väsynyt, en jaksa tehdä ruokaa, joten en syö töissä, ja koska en syö töissä, niin olen väsynyt. Ja koska olen väsynyt kotiintullessani niin harvemmin jaksan syödä mitään kunnollista. Ihan on itsestäni tämä taas kiinni, tiedän tiedän.

Mistä päästään aiheeseen nimeltä syöminen ja syömättömyys ja se kuinka olosuhteiden muka-pakottama syömättömyys virittää mieleni siihen, että kun näinkin vähällä selviää niin miksi pitäisi syödä yhtään enemmän. Että mihin se ylimääräinen sitten muka menee. Kyrsii, koska tiedän ruoasta ja ravitsemuksesta hyvin hyvin paljon (koska opiskelut keskittyy siihen), mutta silti ajatus siitä että lopettaisin kokonaan syömisen on hirveän kiehtova. 

En ole varmaan koskaan omistanut täysin tervettä suhdetta ruokaan, mutta olen silti aina osannut pitää syömiseni edes jollain tavalla kurissa. Ei siis ole kyse tosiaankaan mistään syömishäiriöistä tai vakavammasta, lähinnä sellaisesta elämäntapavammailusta, mistä en usko ikinä edes pääseväni eroon. Näen kyllä aika selvästi sen, mistä ruokavammailut on lähtöisin: pienestä pitäen kotona opetettiin, että omaa kehoa ei saa rakastaa sellaisena kun se on (kukaan ei kritisoinut minun kehoani, mutta äiti on laihana ja hyväkroppaisena yrittänyt laihduttaa niin kauan kuin jaksan muistaa ja morkkistellut jokaista ylimääräistä suupalaa jälkeenpäin [vaikka ei äiti tahallaan istuttanut päähäni noita ajatuksia]), ja toinen tekijä oli huomattavan alipainoinen paras kaverini. Olin siis itsekin ala-asteen ajan alipainoinen tikku ja sitten aloin normalisoitua (eli lihoin ali- ja ylipainon rajalle), mutta kieroituneessa mielessäni kuvittelin, että (huomattavasti) alipainoinen kaverini oli normaali ja itse olin vähintäänkin lievästi ylipainoinen, ja siksi yritin aina tavoitella kaverini painoa. Ollaan vieläkin kavereita ja tunnen itseni edelleen ryhävalaaksi hänen seurassaan, mutta pari viikkoa sitten hän koki elämässään suuren virstanpylvään ja sai vihdoin painoindeksinsä nippanappa normaalipainon puolelle. Paljastettiin tosillemme painomme ja oli mulle melkein maailmanmullistavaa, kun olinkin nyt kiloissa häntä kevyempi. Painoindeksiltä tosin silti suurempi, koska meillä on 10cm pituuseroa, mutta se pisti silti miettimään, että jos tuo ihailemani laiha vartalo painaa enemmän kuin omani, voinko sitten itsekään olla niin iso?

No siis en ole, enkä väitäkkään olevani mitenkään ylipainoinen, mutta ihmismieli on tosi outo. En osaisi piirtää omaa vartaloani oikeissa mitasuhteissa enkä osoittaa väkijoukosta omaa kehoani peilaavaa kroppaa. Välillä tunnen itseni ihan normaaliksi, välillä liian lihavaksi. Silti noiden kahden olotilan välillä ei painoni muutu, joten pään sisällä on jotain vikaa. Siksi ehkä olosuhteiden pakottama syömättömyys herättää sisälläni jonkunlaista nautintoa ja normaaliin palaaminen pienimuotoista kauhua. Syön oikeastaan julkisesti aika paljon ja kehuskelen pohjattomalla vatsallani ja hassuttelen hallitsemattomalla herkkuhimollani. Töissä valitan nälkää ja kerron, miten aion kotiin päästessä tyhjentää jääkaapin tai kaksi. Syönkin usein aika paljon kerralla, mutta samalla aina ajattelen mielessäni, että "nyt saan syödä näinkin paljon, mutta huomenna en sitten syö mitään". Useimmiten kuitenkin syön, mutta jotenkin ehkä lohdutan itseäni noin tai todistelen, että nyt on ok vetää vähän liikaakin. Syömisen jälkeen kuitenkin vain hyvin harvoin on hyvä omatunto. 

Tällainen on omien havaintojeni mukaan nykymaailmassa oikeastaan yllättävän yleistä. Kun aloitin opiskelut nykyisessä opiskelupaikassani, pistin huomiolle, ettei kukaan omasta vuosikurssistani ollut ainakaan ylipainoinen. Suurin osa harrastaa aktiivisesti urheilua ja ruokalassa syö paljon kasviksia ja muuta ruokaa hyvin optimaalisissa suhteissa, ei ikinä liian paljon. Moni on vegaani, kukaan ei ikinä ota lounaan yhteydessä jälkkäriä. Koin, etten herkkuhimoissani epäfitnesskropallani kuulunut joukkoon. Myöhemmin päädyttiin juttelemaan aika isossa porukassa ja tuli ilmi, että todella monella oli syömisen kanssa ongelmia. Pelkoa siitä, että syö liikaa, ja ahdistusta siitä, jos ei syömisiä kompensoidakseen liiku tarpeeksi. Parilla oli kokemusta syömishäiriöistä. Silti ollaan kaikki hakeuduttu alalle, jossa ruoka on keskiössä. :D Mistäköhän johtuu. 

Tähän loppuun vielä, että en siis pidä muita kuin laihoja vartaloita mitenkään rumina. Minusta ehkä kaunein vartalonmuoto on sellainen vähän kurvikas. En arvostele muiden vartaloita, eikä minua oikeastaan kiinnosta, miltä muut näyttävät, mutta itseeni kohdistuvasta kriittisyydestä on vaikeaa päästä eroon. 

 

 

Se typerä kirjaprojekti ei ole edennyt mihinkään koska tällä hetkellä lukemani kirja (edelleen sama) on tylsä, enkä ole päässyt puoliväliä pidemmälle. Ehkä luovutan ja vaihdan toiseen. 




<< Takaisin



Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on yksi plus yksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




RSS

©2018 silent serenade - suntuubi.com